Köyhän miehen Yellowstone

Pyhäjärvellä viimaa kylmäävästi poskipäihin, kun lähden ylittämään risuilla viitoitettua avaa. Useamman päivän ajan etelän suunnalta puhunut tuuli on nietostanut järven pohjoispäähän kovaksi tiivistyneitä nietoksia, joiden yli suksillani taiteilen. Pilkkijöitä näkyy eri puolella järveä pieninä ryhminä. Joku on asettunut taloksi pysyvämmin ja pystyttänyt länsirannan tuntumaan louteen, jonka edessä istuu reppujakkarallaan.

Etelärantaa lähestyessä jähmettyneet lumiaallot tasaantuvat. Tuuli jää järviaavalle ja paluumatkalla se on toivon mukaan selän takana. Pidän pienen tauon ja tankkaan itseäni termospullosta.

Lähden hiihtämään kuusimetsän läpi juontavaa vanhaa kelkanjälkeä, jonka päälle on kertynyt vahva lumikerros, mutta jälki erottuu ja suksituntuma kertoo tiivistyneestä lumesta. Kuusimetsäinen kannas alkaa loivasti laskea alaspäin ja kohta vilahtelee puiden välistä avaa suota.

Pikku Molosjänkkä avautuu vähitellen näköpiiriin ja Lainotunturi, jonka naisellista profiilia katselen enimmäkseen sen toiselta puolen. Pohjoissuunnasta itään päin maisemaa hallitsee Aakenustunturin pitkä hevosenkengäksi kaartuva laki. Pienestä Lainiolompolosta lähtee kapea joki luirimaan ja monien mutkien jälkeen laskee vetensä Ounasjokeen. Lampi ja joki ovat vahvan lumen alla eikä niiden muotoja erota maastosta.

Hiihtelen lompolon pohjoispuolella metsäkannaksen laitaa ja katselen erämaista maisemaa, joka vaikuttaa hiljaiselta. Silmäkulmastani havaitsen pienen liikkeen rämeellä ja pysähdyn. Metso ruokailee matalan männyn latvuksessa, noin 150 metrin päässä minusta. En ole aikaisemmin nähnyt metsoja talvisilla rämemännyillä. Tämä kukko ei ole mikään soidinajasta erehtynyt sekopää, vaan terve lintu, joka heti minut havaittuaan nousee siivilleen ja katoaa rämettä reunustavaan kuusikkoon. Käyn katsomassa metson hakomispuuta, jonka alla on kanalinnun tyypillisiä jätöksiä. Matalaksi jäänyt harvaoksainen känkkyrä, ei ole mikään valioyksilö, mutta neulasten maun mukaan metso puunsa valitsee, ei ulkonäön.

Nämäkin alueet ovat vanhoja niittymaita. Joen toisella puolen kohoaa Navettasaajo, joka sai nimensä siitä, että kaukaa tullut niittyväki piti lehmää mukanaan.

Jokivarresta löytyy vanha lato ja metsäreunasta asumiskelvottomaksi ränsistynyt porokämppä, jonka lahoavissa seinähirsissä näkyy nimiä ja päiväyksiä. Tuttuja nimiä, sukulaisiakin joukossa. Täälläkin on eletty. Kun kuvittelee millaisissa olosuhteissa näillä märillä jänkillä on suoheiniä hamuttu, voi vain huokaista. Joesta kalaa tuoreeksi ruuaksi ja mukana tuodulta lehmältä maitoa särpimeksi.

Lalvavuoma on metsäisten saajojen pilkottamaa suota. Lainioselkä on ainoa suurempi metsäalue. Sitä on aina pidetty karhujen asuinpaikkana, ja kun katselee synkkää loivasti nousevaa kuusimetsää, voi sen helposti uskoa.

Vaikeakulkuisuutensa vuoksi laajalla vuomalla on paljon alueita, joissa ihminen harvemmin liikkuu. Minulle tämä Aakenuksen ja Ylläksen välinen erämaa on köyhän miehen Yellowstone, jossa olisi vielä monta tutkimatonta kohdetta.