Ruskaretki Lainiolompolossa

”Mitäpä juhlaa niissä kuoleman väreissä on”, ajattelivat entisajan eläjät ruskasta; yltäkylläinen kesä takana ja vaikea vuodenaika edessä. Vielä ehti korjata viimeisiä satoja metsistä, haalia viimeisiä polttopuita, viimeisiä marjoja, verkottaa viimeisiä kesän kaloja ja kesän lihottamaa metsän viljaa tavoitella.

Huolestuneena arvailla tulevaa talvea, että riittävätkö varastot, vai kolkuttaako nälkä oven takana loppukeväästä.

Mitäpä se nykyeläjä muinaisten murheista. Makoilee puun juurella ja Ihastelee ruskan kuparisävyiseksi polttamaa jänkää, keltaisia koivunlehtiä ja tunturirinteen punavoittoista maaruskaa. On siinä avaruutta.

Että jaksoi sitä vielä tännekin talsia, kantaa reppunsa. Ottaa mittaa itsestään ja kunnostaan. Olla kompastelematta maasta nousseisiin puun juuriin ja mättäisiin, tuntea olevansa vielä mitä melkoinen mies. Paeta maailman uutistulvaa, missä ei tulevaisuudenusko saa paljonkaan jalansijaa.

Tuolla aavan takana seisoo kuitenkin tunturi, Lainioksi nimetty. On seisonut jokunen miljoona vuotta eikä siitä muuttunut, mitä nyt jääkaudet vähän silitelleet. Välinpitämättömänä se on seurannut, kuinka metsä sen ympärillä on kasvanut, kaatunut, lahonnut, palanut ja taas kasvanut. Ihminen kiikkunut, käännellyt vihreän sammaleen peittämiä kiviä, mutta ei ole tunturin olemusta onnistunut tuhoamaan.

Jos ihmissuku paljon osaa tuhota, osaa se joskus myös suojella. Siksi puun runkoon päätänsä nojaava makoilijakin voi katsella ja aistia luonnon muotoilemaa maisemaa täällä, missä ei metsäteollisuus eikä massaturismi ole näkymää muokannut.

Ja vaikka hän katseleekin sitä rajatusti ja vain yhdestä suunnasta, hän voi sanoa, että kaikki mitä näen on minun Lappiani – sitä vanhaa ja ikuista.

Vuodenaikaan nähden liian lämmin tuuli kulkee kasvoilla.
Lämmin tuuli on kuitenkin lämmin tuuli ja sen lempeä kosketus lientää poskipäiden kireyttä, kasvot rentoutuvat ja ulkopuolinen tarkkailija voisi nähdä puun juurella silmät puoliksi kiinni uinailevan sänkileukaisen miehen, jonka suupielissä väreilee pieni hymyn aavistus.