Tunturilla

Kiipeän tunturin rinnettä. Ilta-aurinko paistaa viistosti takanani ja punertaa harmaata kivikkoa ja lämmittää anorakin verhoamaa selkääni. Vuoron perään jalat hakevat tukevan kiven alleen ja vähitellen pääsen rinteen puoliväliin. Huippua ei ole tarkoituskaan saavuttaa tällä retkellä.

Tulen hyllymäiselle tasanteelle, joka on kanervien ja vaaleanpunaisten sielikkövarpujen peitossa. Lasken repun selästä ja istun kanervikolle. Käännyn katsomaan tulosuuntaani.

Loppukesän viileämmäksi muuttunut tuuli kulkee kasvoilla ja pitää polttiaiset ja mäkärät poissa. Kuuntelen hiljaisuutta. Kotijärvi ja sitä ympäröivät rakennukset näkyvät kaukana alhaalla. Tämän etäisyyden päästä kylä voisi olla mikä tahansa rauhallinen asuinpaikka; lappilainen kylä vuosikymmeniä sitten, jonka asutus aikanaan rakentui kalavesien ja viljelysmaiden mukaan.

Kuukkeli seurasi kulkuani metsikössä, vihelteli vaimeasti ja häilähteli kuusenoksien varjoissa. Lintu jäi kuitenkin puurajan alapuolelle ja nyt kuului kapustarinnan kimeämpi surumielinen, harvakseen soiva piipitys. Koetin hakea lintua katseellani ja kohta näinkin sen pään kivien välissä. Sekin oli asettunut kanervapilkalle ja halusi kertoa, että hänkin on täällä.

Tämän etäisen tunturin tunnelma on kuin pysähtynyt, on kuin se kulkisi eri ajassa. Tuuli liikuttaa välillä kanervia, välillä taas tyyntyy. Herkistyn kuuntelemaan tuulen tarinoita. Kuinka jo vuosisatoja sitten tuuli on kulkenut näillä rinteillä, liikuttanut kanervia, talvella taas viima kuljettanut ja nietostanut lunta. Paljon ennen kuin ihmisen jalka etsi askelmaa kivikosta.

Asetun makuulle kanervien päälle ja suljen silmäni. Voisin vaikka jäädä tähän yöksi, kokea myös tunturien yöpuolen. En kuitenkaan ollut varustautunut kuin lyhyelle käynnille ja ehkä parempikin niin. Vähän ennen, kun aurinko painuu vastapäisen tunturin piiloon, aloitan paluumatkan sinne arkeen, jota tässä ajassa elän.

Juuri nyt kaikki on kohdallaan – ihan hyvin.